lauantai, 15. lokakuu 2016

Irrotuskohta

Metsässä on hiljaista ja vehreää. Ilta-aurinko osuu kasvoihini lämmittäen. Ympärilläni on rauhallista ja pohdin, voiko tältäkin tuntua?

Ansat, jotka viritit, ovat poissa. Kovien käpyjen osumat saadaksesi huomioni takaisin sinuun. Karhunraudan syvät viillot. Köydet, jotka kiertyivät niin lujaa ympärilleni, etten ole voinut kunnolla hengittää. Olen pudonnut saniaisten seassa olevaan ansaan, josta olet tullut prinssinä minua pelastamaan. Pelastamaan, kunnes olet irrottanut otteesi. Joka ikinen kerta.   

Nyt sammaleet ovat peittäneet syvät viillot. Osaan katsoa, tunnustella ja väistellä asettamasi ansat ja esteet. Prinssipukusi on muuttunut ruman olion kokonaiseen muotoon. Kuin tuhopolttaja astuit metsääni ja pyrit polttamaan kaiken, mitä olin luonut ja unelmoinut vielä saavuttavani. Itseäsi täynnä, kuvitellen olevasi jollakin tavalla parempi ihminen!  Lupauksia, jotka jäivät naavan lailla minuun roikkumaan!! Sanat kuin ripotellut myrkkymarjat, jotka yrittivät johdattaa minua metsääsi!!! Metsään, jossa harmaus ja hauraus kuiskivat korvaan ja kuihduttavat ihmisen kokonaan!!!! KUINKA SINÄ SAATOIT?!

Linnunviserrys palauttaa minut takaisin vehreyteen ja hiljaisuuteen. Putoan polvilleni. Polku edessäni on kirkkaampi kuin koskaan. Muurahaiset näyttävät tietä oikeaan suuntaan. Puron solina saa minut itkemään onnesta, illan lämmin tuuli nostaa minut ylös ja lähden juoksemaan kohti auringonlaskua. Takaani kuulen, kuinka oksat rasahtavat. Tällä kertaa en jaksa välittää.

perjantai, 18. joulukuu 2015

Vuoristorata

Kuljemme vuoristorataa.

Alku humaannuttaa. Vauhdissa on vaikea pysyä mukana. Sanasi lämmittävät, vatsanpohjaa puristaa, elämä hymyilee, olen onnellinen.

Menen liian pitkälle. Kuin jarrumies pysäyttäisi vauhdin parhaassa kohdassa. Peräännyt, sulkeudut. Peräännyn, hiljenen.

Alkaa ylämäkeni. Pitkä ja korkea. Vuoristorata kohtaa tunnelin. Lupaan, ettei enää ikinä. Inhottaa, ärsyttää, olen vihainen. En aio edes puhua. Ja jos puhun, niin vastauksessani kestää monta päivää. Vaikeaa arvioida, ketä vihaan enemmän.

Rämmin vaununi ylös. Näen jo vapauttavan alamäen tulevan. Suljen silmäni ja annan tunteen tulla. Hymyilen varovasti. Nostan kädet ilmaan. Päästin sinusta irti, selvisin!

 Kunnes heität jutun, joka aloittaa kierteen uudelleen. Kuin tietäisit, milloin olen viimein päästämässä irti. Lasket käteni, saat minut nauramaan ja avaat silmäni. Siniset silmäni.

Ja niin kuljen vuoristorataa. Uudelleen. Ja uudelleen.  

sunnuntai, 10. toukokuu 2015

Yön hiljaisuus

Kuuntelin hiljaisena sanojasi. Makustelin niitä. Nämäkö ovat sanasi pitkästä aikaa jutellessamme?

Olen vihainen itselleni, vaikka kohdistan tunteeni sinuun. Et arvaa niitä – luulen, ettet useinkaan huomaa niitä. Haluaisin pystyä kostamaan, mutta samalla tiedostan, ettei ole mitään kostettavaa. Olen päättämässä, että annan samalla mitalla takaisin. En ole vielä kuitenkaan pystynyt siihen. Elät normaalia elämää, minä ihmeellistä haavemaailmaa, johon sekoittuu ripaus elokuvajuonia. Mieleni tekee käsikirjoitusta, joka on kaukana arjesta. Sulkiessani silmäni vievät ajatukset minut toiseen maailmaan. Hetkittäin tulee tunteiden huippuja, voisi sanoa, että pelästyn keskustelujen kaunista yhteensointuvuutta. Kunnes hiljenet ja kunnes romahdan. Isku maan pintaan tuntuu aina yhtä pahalta. Kuin asvaltti tekisi ihoon pieniä naarmuja, kuin jalat pettäisivät alta enkä pääsisikään ylös, vaan vajoaisin. Kuin maa imisi minua puoleensa niin, että tuntuu kuin en koskaan enää voisi tuntea mitään. Kampean itseni joka kerta ylös. Joka kerta hitaammin, lyötynä, surun murtamana enkä todellakaan vahvempana.  Toisaalta joka kerta epävarmempana luottamaan tunteisiini ja sinuun. Välillä ajattelen, että teet sen tahallasi, suojellaksesi minua. Välillä taas ajattelen, ettet varmaan edes huomaa mitään, koska tähtiin kurkottaminenkin tuntuu hetkittäin lastenleikiltä. Olen odottanut ja odottanut.  En enää edes odota merkkiäsi tai liikettäsi, sillä tiedän, ettei sitä tule.

Olen päättänyt vain antautua kohtalon vietäväksi, tuokoon se tielleni tarkoituksen. 

tiistai, 6. tammikuu 2015

Asennemuutos

Elämässä kilpailet vain itsesi kanssa.

Asetat itsellesi omat tavoitteet,

Pohdit yksin omat salaisuutesi,

Kuuntelet samaan aikaan järkeä ja sydäntäsi.

Elät. Olet. Voit hyvin.

Niin helppoa se on, sanotaan.

 

Miksi sitten haluat tietää kaiken toisesta ihmisestä?

Jotta voisit paeta todellisuuttasi?

Miksi epäilet toista ihmistä?

Hänen tekojaan ja sanojaan.

Jotta saisit jotakin selville?

 

Korvasi kuulevat juuri sen, minkä haluat niiden kuulevan.

Naurun, hauskan jutun ja sanat, jotka on tarkoitettu vain sinulle.

Silmäsi näkevät sen, mitä haluat niiden näkevän.

Katseen, kauniit silmät ja kuulemma totuuden.

Tunnet sen, mitä haluat tuntea.

Kosketuksen, lämmön, sähkön välillänne.

 

Mitä jos koet valhetta?

Kuulet, näet, tunnet väärin.

Totuus ei ilmeisesti ole mutkikasta.

Näin olen kuullut.

Se on suora ja välitön.

 

Korjaa käytöksesi ja erityisesti ajattelusi.

Unohda halusi, toiveesi, sanat,

joita kuvittelet vielä joskus kuulevasi.

Ei se ole järki eikä sydän.

Eikä niiden tasapaino.

On vain Totuus.  

 

Iskeydy päin seinää, jotta heräisit.

Ole läsnä.

Kuuntele, näe, tunne,

mutta

               älä ajattele.

Sillä totuus ei muutu,

 

Ellei joku muuta sitä. 

maanantai, 12. toukokuu 2014

Luulenko vain?

Toivo. Mahdollisuus. 

Saari, jolle laiva on taistellut matkaansa jo pitkään, katosi sumuharson taakse. Nyt kompassi pyörii, tuuli hiljenee, laiva nirskahtaa epäileväisenä. Ympärillä ei kuitenkaan ole hiljaista, vaan mahdollisuuden kuiskaukset tekevät oman värinänsä laivaan. 

Toivo nostaa päätään. Samoin epätoivoinen tiedonhalu. Haluaisinko, että rikkoisit minut? Huokaisisit, sanoisit väärinymmärtäjäksi, toivoisit etäisyyttä. Se voisi pelastaa minut, päästää eteenpäin, tekisithän sen? Tästä näen unia, en toiveita.

Entä jos ottaisit kynän käteen, kirjoittaisit? pyytäisit kävelylle, tunnustaisit? Ottaisit kasvoni käsiesi väliin, odottaisit? Tulkintani olisi oikein. Tunteet tulvahtavat. Jähmetyn paikoilleni moniksi minuuteiksi enkä pääse koskaan toiveessa eteenpäin, nukahdan.

Mikä tahansa, joka nyt osuisi laivaan, liikuttaisi sitä. Laiva on kuitenkin paikoillaan, jännittynyt, peloissaan ja samalla kutkuttavan tunteen vallassa. Se odottaa hiljaa.