Toivo. Mahdollisuus. 

Saari, jolle laiva on taistellut matkaansa jo pitkään, katosi sumuharson taakse. Nyt kompassi pyörii, tuuli hiljenee, laiva nirskahtaa epäileväisenä. Ympärillä ei kuitenkaan ole hiljaista, vaan mahdollisuuden kuiskaukset tekevät oman värinänsä laivaan. 

Toivo nostaa päätään. Samoin epätoivoinen tiedonhalu. Haluaisinko, että rikkoisit minut? Huokaisisit, sanoisit väärinymmärtäjäksi, toivoisit etäisyyttä. Se voisi pelastaa minut, päästää eteenpäin, tekisithän sen? Tästä näen unia, en toiveita.

Entä jos ottaisit kynän käteen, kirjoittaisit? pyytäisit kävelylle, tunnustaisit? Ottaisit kasvoni käsiesi väliin, odottaisit? Tulkintani olisi oikein. Tunteet tulvahtavat. Jähmetyn paikoilleni moniksi minuuteiksi enkä pääse koskaan toiveessa eteenpäin, nukahdan.

Mikä tahansa, joka nyt osuisi laivaan, liikuttaisi sitä. Laiva on kuitenkin paikoillaan, jännittynyt, peloissaan ja samalla kutkuttavan tunteen vallassa. Se odottaa hiljaa.