Kuljemme vuoristorataa.

Alku humaannuttaa. Vauhdissa on vaikea pysyä mukana. Sanasi lämmittävät, vatsanpohjaa puristaa, elämä hymyilee, olen onnellinen.

Menen liian pitkälle. Kuin jarrumies pysäyttäisi vauhdin parhaassa kohdassa. Peräännyt, sulkeudut. Peräännyn, hiljenen.

Alkaa ylämäkeni. Pitkä ja korkea. Vuoristorata kohtaa tunnelin. Lupaan, ettei enää ikinä. Inhottaa, ärsyttää, olen vihainen. En aio edes puhua. Ja jos puhun, niin vastauksessani kestää monta päivää. Vaikeaa arvioida, ketä vihaan enemmän.

Rämmin vaununi ylös. Näen jo vapauttavan alamäen tulevan. Suljen silmäni ja annan tunteen tulla. Hymyilen varovasti. Nostan kädet ilmaan. Päästin sinusta irti, selvisin!

 Kunnes heität jutun, joka aloittaa kierteen uudelleen. Kuin tietäisit, milloin olen viimein päästämässä irti. Lasket käteni, saat minut nauramaan ja avaat silmäni. Siniset silmäni.

Ja niin kuljen vuoristorataa. Uudelleen. Ja uudelleen.