Kuuntelin hiljaisena sanojasi. Makustelin niitä. Nämäkö ovat sanasi pitkästä aikaa jutellessamme?

Olen vihainen itselleni, vaikka kohdistan tunteeni sinuun. Et arvaa niitä – luulen, ettet useinkaan huomaa niitä. Haluaisin pystyä kostamaan, mutta samalla tiedostan, ettei ole mitään kostettavaa. Olen päättämässä, että annan samalla mitalla takaisin. En ole vielä kuitenkaan pystynyt siihen. Elät normaalia elämää, minä ihmeellistä haavemaailmaa, johon sekoittuu ripaus elokuvajuonia. Mieleni tekee käsikirjoitusta, joka on kaukana arjesta. Sulkiessani silmäni vievät ajatukset minut toiseen maailmaan. Hetkittäin tulee tunteiden huippuja, voisi sanoa, että pelästyn keskustelujen kaunista yhteensointuvuutta. Kunnes hiljenet ja kunnes romahdan. Isku maan pintaan tuntuu aina yhtä pahalta. Kuin asvaltti tekisi ihoon pieniä naarmuja, kuin jalat pettäisivät alta enkä pääsisikään ylös, vaan vajoaisin. Kuin maa imisi minua puoleensa niin, että tuntuu kuin en koskaan enää voisi tuntea mitään. Kampean itseni joka kerta ylös. Joka kerta hitaammin, lyötynä, surun murtamana enkä todellakaan vahvempana.  Toisaalta joka kerta epävarmempana luottamaan tunteisiini ja sinuun. Välillä ajattelen, että teet sen tahallasi, suojellaksesi minua. Välillä taas ajattelen, ettet varmaan edes huomaa mitään, koska tähtiin kurkottaminenkin tuntuu hetkittäin lastenleikiltä. Olen odottanut ja odottanut.  En enää edes odota merkkiäsi tai liikettäsi, sillä tiedän, ettei sitä tule.

Olen päättänyt vain antautua kohtalon vietäväksi, tuokoon se tielleni tarkoituksen.